Vieläkö soitat banjoa?

Tulin viime tekstissäni sohaisseeksi ampiaispesää, ja kirjoitus aiheutti kommenttien tulvan blogini lukijakunnalta (Linda). Alkajaiseksi voisin tunnustaa, että kulutushysteriani Disneylandissa ei päättynyt avaimenperään. Sen LISÄKSI ostin Ninalle syntymäpäivälahjaksi Disney- prinsessojen muotoista pastaa. Find the Magic of Disney in your Pasta.

No niin, vitsit sikseen. Lindan pontit oli, as usual, hyvin perusteltuja ja musta aihe on ylipäätänsä tosi kiinnostava. Vaikka kulutuksen vähentäminen on todella tärkeä aihe, ja taitaa olla pakko myöntää, että monet brändit haluavat omalta osaltaan päinvastaista, niin sitä No logoa lukiessa itseäni kiinnosti erityisesti tuotemerkki pelkkänä nimenä. Että jos olen joka tapauksessa hankkimassa sitä yhtä kahvinkeitintä (ja ympäristön kannalta on varmaankin oleellisinta, että niitä on vain se yksi ja sama mahdollisimman pitkään) niin, että miksi ihmeessä sen pitää ehdottomasti olla Moccamaster. Lapsuudessa kotonani on aina ollut Moccamaster, ja miellän sen positiivisiin asioihin. Mutta on hassua, että esine, jossa lukee tietyn yrityksen nimi tekee kodistani kotoisamman, eikä vaikka pelkkä kahvin tuoksu ja sen juominen.

Voisin kuvitella tilanteen, että olisin kesällä menossa yksin Seurasaareen, ja pysähtyisin kauppaan ostamaan jäätelön. Ostaisin sieltä todennäköisesti mansikan makuisen Pingviinituutin. Rainbowlla voisi olla täysin saman makuinen ja muotoinen mansikkajäätelö, ja silti ostaisin Pingviinijäätelön. Jos mietin tarkemmin, että miksi ostan Pingviinituutin Rainbow- tuutin sijaan, niin sanoisin että yhdistän sen suomalaisuuteen, ja siihen että on mukava kesäpäivä. Rationaalisesti ajateltuna taidan silti olla yhtä suomalainen riippumatta mitä jäätelöä syön, ja yhtälailla on tai on olematta mukava kesäpäivä.

Tietysti harvat tilanteet ovat sellaisia, että ostopäätös tehtäisiin kahden täysin samanlaisen tuotteen välillä – toinen maistuu paremmalle, on eettisempi, ympäristöystävällisempi tai ostopäätöksellä voi esimerkiksi tukea suomalaisten työllistymistä. Mutta se keskeinen ajatus mikä omassa käyttäytymisessäni ihmetyttää, on se, että vaikka kaikilla muilla aspekteilla Rainbow- jäätelö olisi täysin identtinen, niin ostaisin silti Pingviinijäätelön, koska sen kuoressa on pingviini. Ja tässä kuvitelmassa olen menossa yksin Seurasaareen, en voi edes kävellä koulun Kesko-salissa ympäriinsä kalliimman jäätelön kanssa ja saada arvostusta. Mitä enemmän mietin tätä, sitä typerämmäksi tunnen itseni! (Kyllä kyllä, koulustamme löytyy myös muun muassa Nokia- ja SOK-salit sekä Tieto-Enator- tietokoneluokka).

Monissa tapauksissa mainonta perustuu johonkin järkevään tietoon: tämä auto kuluttaa vähän – osta tämä. Mutta tässä Valio syytää rahaa mainontaan, jossa sympaattinen pingviini kävelee televisiossa, ja itse menen hypnotisoituna ostamaan pingviinijäätelöä. Ja koomisinta tässä on, että ensi kesänä Seurasaareen mennessäni ostan todennäköisesti silti sen saman Pingviinituutin.

Ehkä. Once again… I’m all confused.

Some boys hug me, some boys kiss me, I think they're O.K

Olen tässä viime viikkoina miettinyt brändejä ja brändäystä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yksi syy siihen on ollut käymäni Critical thinking- kurssi. Kurssin nimi on aika hämärä, ja itsenkin jopa odotin että se saattaa jäädä pelkäksi epämääräiseksi pölinäksi, että ”pitäisi varmaan ajatella asioita monelta kantilta”. Mutta siellä on käyty läpi hyvin erilaisia teorioita ja teemoja, ja se on oikeasti herättänyt vähän ajattelemaan asioita.

Yhden luennon aiheena oli brändit ja brändäyksen vaikutus ihmiseen. Sattumoisin luin vielä samaan aikaan Naomi Klein No logoa, jossa käsitellään aihetta. (Tiina viittasi blogissaan kirjaan ja kirjoittajaan noin, ja se lukee suomen kieltä, joten oletan että se on kieliopillisesti oikein). Aiheesta esitelmän pitäneet esittivät asian näkökulmasta, että vain hölmöt ihmiset ostavat brändättyjä tuotteita ja yritykset luovat kulutushysteriaa silmät dollareidenkuvia kiiluen. En ole oikein samaa mieltä.

Esimerkkinä tunnillamme oli Disney. Professori kertoi, ettei oikein pidä Aku Ankan hahmosta, ja toinen oppilas sanoi että on kyllä kauheaa tuloshakuista aivopesua mainostaa tiettyjä hahmoja niin aktiivisesti. Etsin päälle ihan mielenkiinnosta netistä Disney- kritiikkejä, jotta ymmärtäisin näitä mielipiteitä. En ymmärtänyt.

Olen ikäni ollut älytön Disney- fani. Muut ovat ehkä jo kehdossa tavailleet jotain naistutkimus- Jumala Judith Butleria, mutta itse luin sarjakuvia. Mullehan tuli noin about siihen asti kun muutin vanhenpieni luota sekä Aku Ankka, Roope-Setä, että varmuuden vuoksi vielä Kuukauden sarjis-extra. Aina pienenä siskojen luona kyläillessä parasta oli Ankronikka-VHS:ät, huoneessani oli Disney-tauluja ja sändyssä Mikki-unilelu. Siskoni oli perheineen käymässä täällä Ranskassa, ja kävimme Walt Disney studioilla. Itselleni se oli niin hieno kokemus, etten keksi toista. Joten missä vika?

Kleinin kirjassa pääpaino on suuryritysten tuotantomenetelmien kritisoinnissa – työolouhteissa, nykyisessä työpaikkojen epävarmuudessa ja lapsityövoimassa. En vähättele näitä aiheita hetken vertaa. Mutta yksi kappale on omistettu sille, miten brändit vievät tilaa ihmiseltä, että ne tunkeutuvat ajatuksiimme ja hankaloittavat elämää. Tässä kohtaa itselläni on hieman ristiriitaiset tunteet. Itselleni Disney on antanut paljon. Hienoja tarinoita, hahmoja ja viihdettä. Tiedän, että Disney on brändi ja suuryritys. Tiesin ostaessani 4,90 maksaneen Disney-avaimenperän, että sen tekeminen on varmaan maksanut noin 50 senttiä, ja maksan 4,40 brändistä.

En ole uskonnollinen, mutta ehkä kuitenkin melko merkkiuskollinen. Olipas taas sanaleikki. Mutta itselläni on esimerkiksi Moccamaster- kahvinkeitin ja rakastan sitä. Rakastan sitä, että se on juuri tasan tarkkaan hopean värinen Moccamaster, vaikka en varmaankaan huomaisi eroa itse kahvin maussa. Se on varmasti maksanut paljon, (sain sen kyllä lahjaksi :) mutta joka päivä kotona katson sitä ja pidän siitä. Ja jos se vain toimii, niin toivottavasti minun ei tarvitse koskaan elämässäni ostaa toista kahvinkeitintä. Ei brändäys tarkoita että ostetaan mahdollisimman paljon koko ajan, vaan myös hyvän laadun mainostamista – sillähän Marimekot ja Iittalat pyörivät. Totta kai tuotteessa vaikuttaa myös hyvä tekninen laatu ja ulkonäkö mainonnan lisäksi… Mutta jos brändi on onnistunut, ja ihmiset nauttivat siitä, niin edelleenkin en ymmärrä, että missä vika.

Perhaps we are living in ma-material world and I’m a ma-ma-material girl.

Äni Lettinen 'elsingistä

Jos nyt vähän saa brassailla eloa täällä, niin toisinaan on ollut aika hienot säät. Pariisin vierailijat eivät kyllä allekirjoita tätä, koska siellä oli aikamoinen viima, mutta kyllä nyt kelpaa olla täällä Rouenissa. Eilen kouluun mennessä melkein paahduin nahkatakissa ja illalla lähdin lenkille pelkissä shortseissa ja t-paidassa.

Meininki ei ole ilmeisesti ollut sama ihan joka Keski-Euroopan kolkassa, kun lukee Annan postailuja Kööpenhaminasta: ”Piip täällä piipin Köpiksessä on piipin kylmä ja maa täynnä tätä piipin loskaa PIIP!”

Voisin vielä ottaa toisenkin lainauksen kyseisestä vaihtoblogista:

Anna: Tulen Suomesta.
Random: Aa, eikös sielläkin ole kylmä?
Anna: No joo, kyllä siellä on kylmempää kuin täällä.
Random: No vähän kiva. Sittenhän sinä nautit tästä säästä! Tuntuu varmaan tosi kotoisalle!
Anna mielessään: NO EN KYLLÄ NAUTI. SE ETTÄ TULEE KYLMÄSTÄ MAASTA EI TARKOITA, ETTÄ NAUTTII HIRVEÄSTÄ KYLMYYDESTÄ JA LUMESTA!!!!

Niin totta! Kaikki kuvitteli tammikuun lumisateissa että kyllä nyt mulla on kotoisaa ja mukavaa. En jotenkin jaksanut lähteä keskusteluihin sen syvemmälle, joten nyökyttelin tyytyväisenä, kuinka meillä Suomessa tosiaan hengaillaan pingviinien kanssa igluissa ja kylmä vaan on niin kivaa.

Lisäksi suomalaiset nimet ovat yllättävän vaikeasti ymmärrettäviä. Pauliina tunetaan Poo-Linana ja itse olen Äni Lettinen. Myös kiinalaiset vaihtarit ovat todenneet, ettei niiden nimiä ikinä lausuta oikein, joten ne ovat vaan keksineet itselleen uudet kutsumanimet tyyliin Xiao Zhing Xho – ”Jennifer”. Mäkin haluan tollaisen alter egon!

Koulussa meillä oli joka kieltentunneilla eri kutsumanimet: englannissa olin Jane ja myöhemmin Renée, saksassa Gabi ja ruotsissa kapinoin jollain pitkällä kaksiosaisella nimellä, joita ei siis saanut ottaa. Ranskan  tunneilla olin Angelique, mutta en koe identiteettiäni enää kovin Angleliquemaiseksi...  Voisin olla Alice tai Amy. Tai sekottaa vähän pakkaa ja olla vaikka James tai David. Tai Madonna! Se olisi aika päheetä! ”Hi Madonna, wassap?" "Nuthin' just chillin'".

www.parismarais.com/tips-on-gay-life.htm

Vaikka tiedän, että puoli vuotta on tosi lyhyt aika, niin toisinaan mietin, että mitä jos ihmissuhteet muuttuvatkin tässä välissä. Että tulen takaisin ja kaikilla on uudet omat juttunsa, ja yhdessäolo on jotenkin vaikeaa. Nämä ajatukset jäivät kyllä taka-alalle, kun tänne Ranskan suunnille tuli taas vieraita ja oli niin hauskaa viettää aikaa yhdessä. Saara, Lotta ja Leena tulivat ensin pariksi päiväksi katselemaan Rouenia, ja jatkettiin sitten Pariisiin, jonne tulivat myös Virve ja Hollannissa vaihdossa oleva Tiina.

Lotta oli etsinyt meille hotellin sijasta sisustetun asunnon, joka vielä hakuammunnalla sattui Pariiin gaydistrict Maraihin. Toisinaan ranskalaisuus-teema meni melkein jo kornin puolelle, kun juustoja ja punaviinejä maistellessa laitettiin Amélie-musiikit soimaan taustalle sinne kattohuoneistoon. Ja kaiken tämän romantiikan keskellä mut laitettiin nukkumaan SaaraLotta- pariskunnan kylkeen parisängylle… Tyypillistä.

Tuntui että nähtiin paljon kaupungista, ja juteltiin porukalla että eipä siellä kuitenkaan ihan hirveästi silti raha palanut. Esimerkiksi nähtävyyksiin upposi muhkeat 4 euroa kun kaikki alle 25-vuotiaat eurooppalaiset pääsivät Louvreen ja Centre Pompidouhun ilmaiseksi, ja ainoa mistä maksettiin oli sisäänpääsy katakombeihin. Ruoan suhteen löydettiin hyvä ja edullinen ”McDonald’s” –niminen ravintola, suosittelen sitä kaikille Pariisin- matkaajille. Itse ostin vielä iltapäivällä junaeväät paikallisesta ”Subway” –ketjusta, mikä myy täytettyjä patonkeja. Ketkään muut kuin ranskalaiset eivät voisi kyllä keksiä vastaavaa konseptia!

Sunnuntaina muut lähtivät puolenpäivän aikoihin lentokentälle ja jäin pariksi tunniksi kävelemään ympäriinsä, ja tuntui kuin olisin ollut yksin koko Pariisissa. Joka kauppa ja ravintola oli kiinni, ja ihmiset ilmeisesti valmistautuivat niihin kuuden tunnin perheillallisiinsa kotonaan. Olin jotenkin ajatellut että  Pariisissa ihmiset vaan tekisivät taidetta ja joisivat railakkaasti punaviiniä aamusta iltaan, mutta kaupunkihan sekin vain on muiden rinnalla. Ja niin okei, odotukseni Ranskasta saattoivat myös olla hieman epärealistiset.

Future sexbombs

Tulin juuri La Palace baarista, missä olin Alejandron kanssa. Se oli ottanut selvää, että siellä olisi hyvä meno juuri sunnuntaina, mutta täällä mennään baareihin sen verran myöhään, että paikka alkoi täyttyä vasta kun meillä meni jo viimeinen yöbussi. Kerittiin sitä ennen kuitenkin jutella kaikenlaista, ja se ihminen on vaan niin inspiroiva! Sillä on todella isot suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen, ja se myös tekee töitä niiden eteen.

Alejandro teki ensin tutkinnon ja töitä rahoituksen parissa, mutta tajusi sitten että haluaa oikeasti uran muodin parissa. Siitä lähtien se on analysoinut ilmeisesti noin jokaisen Voguen, Ellen ja Garcian mitä on ilmestynyt ja osasi kuvailla kaikki lehtien entiset päätoimittajat pukeutumista myöten. Nyt se on tullut tänne Ranskaan opiskelemaan markkinointia ja kieltä pystyäkseen joku päivä työskentelemään Pariisissa.

Sen asenne on aivan loistava, muistuttaa jotenkin Sinkkuelämän Samanthaa. Sillä oli seinällä lista asioista mitä se aikoo tehdä vuoden aikana ja sängyn yläpuolella teipattuna paperi, missä luki ”I’m a sexbomb”. Siltä se näyttääkin kun se kävelee ympäriinsä, ja oh lord se saa huomiota osakseen. Nyt olisi aika omaksua vähän Alejandro- asennetta! Mulla on esimerkiksi aika paha tapa oikein keksiä kaikkia huonoja puolia itsestäni kun katson peiliin. ”Vino nenä, haa haa! Hei vinonenä, olis varmaan kiva olla suora nenä!” Ihan typerää. Loppuillasta päädyttiin siihen, että Alejandrosta tulee uusi Voguen editor in chief, ja mä käsikirjoitan seuraavan Frendit- sarjan. You gotta dream big.



Aproov of the day

My friends discuss about your hairstyle... I think you should grow long hair. 

Tu es très belle ;)

Vastaus noin viiden ihmisen kysymykseen ”onkos paikallinen qruiser jo kaluttu?” niin on on, ja kalutaan paraikaa. Täältä löytyy Gayvox, mikä onkin aika hyvä ohjelma.

En oikein tajunnut konseptia aluksi, joten surffailin siellä vaan ympäriinsä ja katselin että mikäs sivusto se oikein on. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin ilmoitus että mulla ei ole enää jotain kredittejä. Niitä oli aloittaessa saanut 100 ja ne aina väheni kun vaikka meni jonkun valokuva-albumiin. Sen jälkeen se muuttuu maksulliseksi ja nyt en siis voi tehdä siellä enää mitään, paitsi katsoa ihmisten profiileja.

Mun profiili on varmaan mielenkiintoinen, uskoisin että esittelytekstini kuulostaa ranskalaisen korvaan jotakuinkin tältä: ”Päivää! Minä tulen kylmästä Suomesta. Minä tulin tänne opiskelemaan. Huono ranska, kiva tyyppi :):) Kirjoita kirje!”

Siellä on kuitenkin ilmainen chat, mikä on kiva. En koe että mulla nyt on jokin kauhea ranskalaisen rakastajattaren metsästys päällä, mutta ihan mukavaa vaan jutella siellä ihmisten kanssa. On se kyllä hieman turhauttavaa. Tietysti itse kirjoittaa suomea chatissa puhekielellä tyyliin ”Sappho, meen nukkuu!”, mutta koitapa ottaa tosta selvää ranskaksi! Tuntuu ihan kun lukisi jotain salakieltä, kun ne laittaa lauseen vaikka että J sui cz ma mer. Millä siis halutaan sanoa Je suis chez ma mère (olen äitini luona). Que=ke ja me=m… Kirjakieltä, s’il vous plaît.

Lily Allen - Blank expession

Teen taas Power point esitystä ylihuomiselle, ja tuli mieleen kirjoittaa siitä edellisestä esityksestä mikä mulla oli.

  

Täällä tuntuu olevan tapana tehdä tosi kekseliäitä esityksiä, missä kalvot toimivat pelkkänä taustana, joissa on jättiotsikoita ja jättikuvia. Ja paikalliset saavat ne toisinaan toimimaan tosi hyvin! Esimerkiksi Cross-cultural issues- kurssilla oli aiheena burkhakielto Ranskassa, ja opiskelijat pitivät siitä debatin niin, että yksi leikki uskontotieteilijää, toinen edusti valtion näkemystä ja niin edelleen. Oli paljon kiinnostavampi seurata sitä, kun jotain perinteisen suoraviivaista ”burkhalaki Y tuli voimaan hetkellä X.”

Meidän esitys oli kuitenkin In My Opinion täysi katastrofi. Kurssi oli nimeltään Critical thinking ja meille oli arvottu aiheeksi Green political thought. Saatiin siitä hyvät paperit, missä oli mielestäni aika vaikeitakin teorioita ja käsitteitä. Tapaamisessä kukaan ei siis ollut kuitenkaan lukenut näitä materiaaleja, joten päädyttiin lähinnä siihen että jokainen tekee jotain ja lyödään ne vaan aamulla yhteen.

Esitys varmasti myös näytti täsmälleen tältä, ja oli jokseenkin psykedeelinen kokemus… Opettaja kommentoi joka väliin jotain ”booooring, more interactivity!” tai ”too much text, I don’t want to read!” ja välillä sai itse huutaa sen päälle että sai puheenvuoron. En ymmärtänyt taas mitään mitä se ranskalainen poika selitti, mutta jotain se huitoi oman osuutensa ja Camille näytti kolmen minuutin videon, jossa oli koralleja vedessä. Kolme minuuttia koralleja vedessä.

Sen lisäksi se oli valmiiksi tulostanut tekemänsä pelin, missä opiskelijat olisivat voineet kysellä toisiltaan mikä uhanalainen eläin on kyseessä. Suomessa varmaan heitettäisiin ulos kurssilta jos joku aloittaisi pelin missä ihmiset kyselee toisiltaan ”Well this animal is like black and white and it eats eucalyptus”. Koska esityksessä ei ollut mitään kontrollia, aika kuitenkin loppui ennen kuin päästiin pelaamaan tätä kriittisen ajattelun huipentumaa.

Tavallaan mun tekisi mieli laittaa tähän uuteen esitykseen vaan jotain koko kalvon kokoisia neonvärisiä kuvia, ja sitten taas… Äh, I’m all confused.

Aproov of the day:

Ap: What are those?

Me: They’re olives.

Ap: Oh, I know olive oil. I like it!

Me: Well then I think you would like olives as well.

Ap: Yeah. I put the olive oil into my hair, that stuff is good.