Tein syyslomalla pienen visiitin Marienhof-hometown Kölniin, minne Linda on juuri lähtenyt vaihtoon. Köln oli tosi kiinnostava kaupunki nähdä, en olettanut ollenkaan että se olisi niin suuri. Musta tuntuu että Rouenin virkamiehet vähän viilaa linssiin sanoessaan että täällä asuu 400 000 ihmistä. Ei kyllä asu, tää on ihan tuppukylä Kölniin verrattuna.
Ja jos Köln oli mielenkiintoinen, niin kiinnostava on myös saksan kieli. Itse en vaan ymmärrä sitä. Toisinaan mietin, että mitäköhän ihmettä olen puuhannut niillä saksan tunneilla kahden vuoden ajan, sillä jouduin tarkastamaan Lindalta, että miten sanotaan edes moi saksaksi. Itse olin sanomassa Holla, mutta kuulema olisi parempi sanoa Hallo. Ehkä jossain saksan getossa sanotaan Holla. Baarissakin yritin puhua saksaa tytöille, mutta eivät ne mua ymmärtäneet... Kerran sain tupakan pummattua, mutta Linda oli sitä mieltä, että sekin onnistui ainoastaan sen takia, että cigarette on melko kansainvälinen sana.
Mutta oli säät olivat kauniit ja tehtiin kaikkea mukavaa. Huomasin, etten tainnut kirjoittaa Kentin reissustakaan mitään järkevää, vaikka sekin matka oli ihan loistava. Tää blogin sisältö näyttää enemmänkin olevan jotain identiteettikriiseilyä ja huonoa läppää, kuin asiaa siitä, mitä täällä oikeesti teen. No, tiedä sitten kumpi olisi parempi.
Vaikka näissä matkoissa parasta on tietysti ollut ystävän näkeminen, niin on ollut myös mielenkiintoista vertailla, miten Taru ja Linda elävät siellä vaihdossa. Molemmilla oli kimppakämpät, Tarulla muistaakseni neljän muun kanssa, ja Lindalla kahden saksalaisen kanssa. Vähän toivon, että olisin voinut itsekin asua niin, vaikkakin tää yhdeksän neliön asunto on kyllä yllättänyt mut positiivisesti. Tässä on kaikki mitä tarvitsee: keittonurkkaus, sänky, pöytä ja muovinen puutarhatuoli. Sen lisäksi asuntola on täynnä vaihtareita, joten käytävällä törmää aina johon kuhun tuttuun ja on mukava asustella siellä missä kaikki muutkin. Mutta se harmittaa, ettei täällä ole mitään yhteistilaa, missä syödä, juoda tai vaan oleskella. Tai siis olisi ”common room”, mutta siellä oli kahtena ekana viikkona niin paljon metakkaa, että laitoksen johtaja laittoi sen tylysti kiinni koko kevääksi.
Jos nyt vielä toisen pienen valituksen tähän loppuun raapustaisin, niin täällä on myös aika mahdoton tehdä mitään ruokaa. Mulle on nimittäin sattunut sen verran hitaamman puoleinen liesi, että slow food- käsite on saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Hehee, toi oli riikan vitsi, mutta mikäpä mua estää kirjoittamasta niitä tänne ominani. Vesi on kädenlämpöistä noin puolen tunnin odottelun jälkeen, enkä ole saanut sitä kertaakaan kiehumaan. Olen siis kehitellyt uusia kylmiä tai raakoja ruokalajeja, viimeisimpänä ”rapean tomaattipastan”. En osaa sanoa, onko se enemmän pelkän veden vaikutusta, vai se noin 50 celciusastetta, mitä luovat pehmeän tahnan pastan pintaan… Mutta sisältä se on kyllä yhtä raakaa kuin ennenkin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti